Tarkoitushan oli viettää ilta Weinheimissä ja siirtyä siitä yöjunilla eteenpäin, mutta junamatkalla stressi kamojen säilytyksestä, väsymys ja mukavuudenhalu ajoivat harkitsemaan yötä hotellissa. Koska junien wifi on maksullinen, jouduin konsultoimaan ihmisiä Suomen päässä (kiitti äiskä ja Jaina!) aiheesta Weinheimin halvin hotelli. Sain mahdollisen nimen, osoitteen ja hinnan, joten asemalta suuntasin suoraan metsästämään tätämän yöpaikkakanditaatin sijaintia. Onnistuin lukemaan karttaa päin honkia ja päädyin pyörimää rinkka selässä pitkin Weinheimin mäkisiä katuja hyvän tovin. Matkallisesti eksymiseni tuskin teki paljoa, mutta monen kilon paino selässä se kävi kyllä kunnon vaelluksesta. (Tähän seikkailemiseen mahtui myös parin suomalaisen orkesterin jäsenen kohtaaminen sattumalta liikennevaloissa ja asianmukaiset kättelyt).
No, lopulta kadun päässä näkyi lupaava hotellikyltti ja nimen täsmätessä raahustin väsyneenä ja läkähtyneenä sisään. Olin tässä vaiheessa valmis myymään vaikka sieluni pehmeästä sängystä sekä mahdollisuudesta suihkuun. Mikä ilmeisesti näkyi naamaltani tiedustellessani respan mukavalta naisihmiseltä yöpaikkaa. Riutunut olemukseni herätti kai sympatiaa, sillä ilmoitettuaan hotellin olevan lähes täynnä hän lupasi miulle kahdenhengenhuoneen yhdenhengen hinnalla. Eli ei muuta, kuin vuoraiden kiitosten myötä huonetta varaamaan, ihmetteli huvittuneena myös suomailaisuuttani kirjoitettuani sen varauslomakkeeseen. Matkalla huoneeseen tämä ihana respan naisihminem tarjosi myös vettä väsyneelle, mikä tarkoitti puolitoistalitraista vissypulloa. Mikä ettei! Kyseinen hotellirakennus oli muuten peräisin jostain 1600-luvulta, huisia! Huoneessa sitten vissya siemaillessani ei oikein voinut, kuin tyhmänä hymyillä.
Palatakseni vielä aamupäivään ja ensimmäiseen reilimatkaani, miullahan oli kaksi vaihtoa, joista etenkin Frankfurtia jännitin aika paljon etukäteen. Turhaan, asemat olivat selkeitä, juuti nimenomaan se Frankfurt, vaikka maalaiselle massiivisena esiintyikin. Pääsin juniin ja perille. Tiemättä miuta odottavista maisemista juuri mitään seurasin ihmeissäni tasaisen maaston vaihtumista jylhiksi kukkuloiksi. Ja jossakin vaiheessa jokaisen kukkulan päällä alkoi näkyä linnoja. Junan pysähdellessä ennen Weinheimiä uskomattoman söpöihim kyliin, jotka kohosivat kukkuloiden rinteille (ja joissa oli linna), aloin odottaa pysähdystäni epäuskolla. Voisinko mie viettää yöni jossakin tällaisessa paikassa? Kun juna lopulta seisahtui juuri tuollaisen kaupungin juurelle nousin ulos suu auki maisemaa ihmetellen. Weinheim? Tämäkö se on? Ei muuten ottanut päähän edes se rinkan kanssa sekoilu noissa maisemissa.
Lyhyesti illasta vielä sen verran, että onnistuin löytämään paikallisen keikkapaikan (hämärältä sisäpihalta), ja seuraamaan paria keikkaa tuhansien kilsojen päässä kotisuomesta. Kesken illan myös kuulin paikan myyneen loppuunkin siinä sivussa. Toisen bändin jälkeen väsymys voitti ja painuin lämpimän suihkun kautta nukkumaan.
Seuraavana aamuna ehti vielä ihailla maisemia, kunnes uusi junamatka kohti Boden-järven rannalla sijaitsevaa Lindauta odotti.
Ja loppuun pakolliset kuvat.
Wää kyllä kelepoo maisemien puolesta! Ihana Eurooppa!
VastaaPoista